Tapaa Nugget.
Se ei ole mikä tahansa kana — se on hänen kanansa.
Joka aamu, ennen kuin hän edes laittaa kengät jalkaansa, hän juoksee paljain jaloin pihalle — vaikka ilma olisi kylmä — vain löytääkseen sen.
Hän puhuu sille niin kuin puhutaan parhaalle ystävälle: oikeinkirjoituskokeista, unista ja peloista.
Ja se seuraa häntä kaikkialle. Joka päivä se odottaa häntä portilla, kun hän palaa koulusta.

Aluksi ajattelimme, että se oli suloista.
Mutta hyvin pian ymmärsimme, että se oli paljon enemmän.

Siitä lähtien, kun hänen äitinsä lähti viime vuonna, jokin hänessä oli murtunut.
Hän ei enää hymyillyt. Hän ei syönyt. Hän ei puhunut.
Talo täyttyi hiljaisuudesta, joka sattui kuunnella.

Ja sitten eräänä päivänä ilmestyi Nugget.
Pieni, kömpelö, keltainen höyhenpallo, joka putosi jostain meidän pihallemme.
Ja yhtäkkiä hän alkoi taas elää.
Hymyillä, nukkua, nauraa.
Kaikki muuttui — kiitos yhden pienen kanan.

Siitä tuli hänelle enemmän kuin lemmikki.
Se oli hänen turvansa, hänen lohtunsa, hänen pieni ihmeensä.
Jotain, mikä toi takaisin sen lämmön, jonka hän oli menettänyt.

Mutta eilen… Nugget katosi.

Etsimme kaikkialta — kanakopista, metsästä, tien varresta.
Ei mitään. Ei höyhentäkään.
Illalla hän nukahti kyyneliin, pitäen kanan kuvaa kädessään.

Ja tänä aamuna — se oli siellä.
Seisoi kujalla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Likaisena, pieni naarmu nokassa, mutta elossa.

Hän juoksi sen luo, nosti sen syliinsä eikä enää päästänyt irti.
Kun katsoin heitä, huomasin jotakin sen jalassa.

Pieni punainen nauha.
Ja siihen kiinnitetty lappu, jota en ollut koskaan ennen nähnyt.

Lapsen käsialalla siihen oli kirjoitettu:
«Älkää ottako pois sitä, mikä pelasti hänen sydämensä.»

Jähmetyin paikoilleni.
Kuka oli löytänyt sen? Kuka oli nähnyt pojan kyyneleet ja ymmärtänyt, mitä tuo kana hänelle merkitsi?
Kuka ikinä se olikaan, ei ollut palauttanut vain eläintä — hän oli palauttanut toivon.

Poika istui kuistilla, kana sylissään, ja hymyili tavalla, jota en ollut nähnyt kuukausiin.
Ja silloin ymmärsin: ihmeet eivät aina tule taivaasta.
Joskus ne tulevat sulissa, pieninä ja vaatimattomina — punainen nauha jalassaan.

Myöhemmin, kun siivosin portin läheltä, löysin toisen nauhan.
Saman punaisen värisen.
Ja sen vieressä — pienen lapsen kädenjäljen maassa.

Joku oli tuonut sen takaisin.
Joku, joka tiesi, että ilman sitä kanaa poika ei koskaan löytäisi tietään takaisin valoon.

Siitä päivästä lähtien he eivät ole eronneet.
Hän vie sen kaikkialle — aamiaiselle, kouluun, jopa nukkumaan.
Ja joka kerta, kun näen heidät yhdessä, muistan yhden totuuden:

Joskus se, mikä pelastaa meidät, ei puhu meidän kieltämme.
Joskus se vain kotkottaa hiljaa vieressämme —
ja muistuttaa, että rakkaus voi palata, vaikka luulimme sen kadonneen.

Tämä ei ole tarina kanasta.
Tämä on tarina toivosta.
Siitä, miten jopa kylmimmissä sydämissä lämpö voi syttyä uudelleen —
jos vain uskomme yhä ihmeisiin.