Kaksitoista vuotta. Niin kauan Antoine heräsi joka aamu kosteaan ja kylmään B-17-selliin. Jokainen aamu oli samanlainen kuin edellinen, jokainen yö vaipui hiljaisuuteen, joka painoi raskaammin kuin kahleet. Toivo oli jo kauan sitten kadonnut: valitukset hautautuivat arkistoihin, asianajajat katosivat kuin savu, ja oikeudenmukaisuudesta tuli vain kaukainen harhakuva. Maailma oli sulkeutunut betoniseinien taakse ja hänelle jäi vain yksi kipinä — hänen koiransa Sunny.
Sunny ei ollut vain lemmikki. Hän oli pieni hunajanvärinen labradorinnoutaja, jonka Antoine oli kerran löytänyt sateisesta kujasta, hylättynä ja värisevänä. Siitä päivästä lähtien Sunnysta tuli hänen perheensä, hänen turvansa, ainoa olento, joka muistutti, ettei hän ollut täysin yksin. Jopa sellin pimeimpinä öinä hän kuiskasi sen nimeä kuin rukousta epätoivoa vastaan.
Viimeinen pyyntö
Kun vartija Morel astui sisään virallisen asiakirjan kanssa, jossa vanki sai ilmaista viimeisen toiveensa, kaikki odottivat tavallisia asioita: savuketta, erikoisateriaa, ehkä pappia. Mutta Antoinen ääni, matala ja vakaa, rikkoi nämä oletukset:
— ”Haluan nähdä koirani. Viimeisen kerran.”
Aluksi he luulivat sen olevan juoni. Mutta vastoin kaikkia odotuksia pyyntö hyväksyttiin. Huhut kiersivät: kukaan ei osannut ennustaa, mitä tapahtuisi, kun kuolemaan tuomittu mies kohtaisi sen ainoan, jota oli todella rakastanut.
Kohtaaminen, joka mullisti kaiken
Vain muutama tunti ennen teloitusta hänet vietiin pihalle. Kahleet painoivat hänen ranteitaan, mutta hänen silmissään paloi valo, jota kukaan ei ollut nähnyt vuosiin. Ja sitten hän ilmestyi. Sunny.
Vartija piteli talutinta, mutta kun koira tunnisti isäntänsä, koko maailma pysähtyi. Yhdellä rajulla nykäisyllä se repäisi itsensä irti ja syöksyi hänen syliinsä kahdentoista vuoden odotuksen voimalla, puristettuna yhteen ainoaan hetkeen.
Antoine horjahti, kun labradori kaatoi hänet maahan. Sen ulvonta ja vinkuna täyttivät pihan — villiä, epätoivoista, hillitöntä. Antoine painoi kasvonsa syvälle sen turkkiin ja itki tavalla, joka sai kovimmatkin vartijat jähmettymään paikoilleen. Liian kauan pidätellyt kyyneleet valuivat vihdoin, raivokkaina ja hallitsemattomina.
— ”Sinä olet minun tyttöni… minun ainoa uskollinen toverini…” hän kuiskasi murtuneella äänellä, puristaen koiraa kuin pysäyttääkseen ajan.
Sunny vinkui ja painautui häneen entistä lujemmin, aivan kuin olisi itsekin tiennyt, että jokainen sekunti varastettiin heiltä.
Hiljaisuus, joka oli äänekkäämpi kuin kahleet
Kukaan ei uskaltanut keskeyttää. Miehet, jotka olivat tottuneet huutoihin ja teloituksiin, seisoivat liikkumattomina, kykenemättöminä häpäisemään tuota hetkeä. Piha, joka tavallisesti oli kylmä ja byrokraattinen, muuttui näyttämöksi rakkaudelle, joka oli vahvempi kuin laki, vahvempi kuin itse kuolema.
Antoinelle se oli odottamaton ihme. Sunnylle se oli sen miehen paluu, jota hän oli odottanut joka päivä. Minuutit kuluivat, mutta siinä syleilyssä he löysivät takaisin kokonaisen elämän, joka oli heiltä riistetty.
Kun sydän uhmaa lakia
Antoinen ja Sunnyn tarina ei ole vain vangin ja hänen koiransa tarina. Se on todiste siitä, että rakkaus ja uskollisuus voivat selviytyä jopa olemassaolon synkimmissä syvyyksissä. Se osoittaa, että mies, jonka epäoikeudenmukaisuus on murskannut, voi silti itkeä — ei itsensä, vaan sen olennon vuoksi, jonka joutuu jättämään taakse.
Ja kun Sunny loikkasi hänen syliinsä, kun sen tassut kietoutuivat hänen ympärilleen, kaikki muu katosi. Tuomio, seinät, vartijat — mikään ei enää merkinnyt mitään. Jäljelle jäi vain tämä: tuntea viimeisen kerran sen olennon lämpö, joka oli odottanut häntä kaksitoista loputonta vuotta.