Kun ostimme vanhan talon pienen italialaisen kaupungin laidalta, kukaan ei olisi voinut kuvitella, että sen ullakko kätki salaisuuden, josta eivät naapuritkaan tienneet. Talo näytti tavalliselta – rapistunut rappaus, narisevat ovet, villiintynyt puutarha. Mutta kuluneiden seinien takana piili jotakin paljon oudompaa.

Eräänä iltana otin taskulampun ja päätin raivata vuosikymmenten pölyn ja rojun. Laatikoiden, kellastuneiden sanomalehtien ja homeisten kirjojen joukosta huomasin ruosteisen ämpärin. Ensin se ei herättänyt mitään huomiota. Mutta kun lähestyin, sydämeni alkoi hakata nopeammin: sisällä välkkyivät oudot metalliesineet.

Metallinen arvoitus

Ämpäri oli täynnä reunaa myöten. Osa kappaleista näytti vanhojen koneiden osilta: hammasrattaat, levyjä, joihin oli kaiverrettu outoja merkkejä, erikoisesti kiertyneitä spiraaleja. Toiset muistuttivat työkaluja, mutta niiden käyttötarkoitus oli mahdoton arvata. Mikään niistä ei muistuttanut nauloja, vasaroita tai avaimia. Kaikki vaikutti kuuluvan yhteen salaperäiseen mekanismiin.

Nostin yhden esineen varovasti käteeni. Sen pinnassa näkyi hienoja uurteita – kuin riimuja tai muinaisia merkkejä. Metalli itsessään oli outoa: se ei ollut ruostunut, ei tummunut, vaan näytti vastustavan aikaa. Se kiilsi melkein kuin uusi.

Naapurit ja huhut

Seuraavana päivänä kerroin löydöstäni naapureille. Eräs vanha mies kurtisti kulmiaan ja sanoi:
— Ehkä löysitte entisen omistajan jäljiltä jääneet kokeilut. Hän oli erikoinen mies… työskenteli öisin, eikä kukaan tiennyt tarkalleen, mitä hän rakensi.

Huhuttiin, että hän oli pakkomielteinen niin sanotusta «eetterienergiasta» – vanhasta teoriasta näkymättömästä voimasta, joka täyttäisi koko maailmankaikkeuden. Jotkut uskoivat, että hän yritti rakentaa laitteen, joka voisi vangita ja muuttaa sitä energiaa. Mutta todisteita ei ollut koskaan.

Pelko ja epäilys

Mitä enemmän tutkin esineitä, sitä enemmän minua kalvoi levottomuus. Ne eivät tuntuneet pelkiltä metallinpaloilta. Niissä oli kuin jonkinlaista muistoa, selittämätöntä voimaa.

Jotkin osat loksahtivat toisiinsa liian täydellisesti. Kun yhdistin niitä, käsiini muodostui jotakin, joka muistutti koneen ydintä. Silloin minua värisytti: entä jos tämä mekanismi oli todella joskus toiminut?

Menneisyyden varjot

Ullakolta löysin myös vanhoja, vapisevalla käsialalla kirjoitettuja papereita. Niissä mainittiin «avaimet toiseen ulottuvuuteen», «metallista ja valosta tehty ovi» ja sana conduttore – johdin – toistui useaan kertaan. Kirjoittaja väitti olevansa «lähellä kokeen loppuunsaattamista».

Oliko tämä yksinäisen miehen hourailua vai todiste jostakin kielletyn kaltaisesta löydöstä? En osannut sanoa. Mutta sinä iltana, kun palasin ullakolle, ilma tuntui raskaammalta, painostavammalta. Ämpäri kulmassa ei näyttänyt enää viattomalta.

Mitä tehdä?

Pohdin pitkään: pitäisikö minun viedä ämpäri museoon, kutsua asiantuntijoita vai vain hävittää se? Jokin kuitenkin pidätteli minua. Tuntui, että esineet eivät olleet vielä kertoneet koko tarinaansa.

Joka kerta kun katsoin niitä, mieleeni hiipi ajatus: emme olleet ostaneet vain vanhaa taloa. Olimme kompastuneet perintöön, joka ehkä oli liian vaarallinen tai liian salaperäinen unohdettavaksi.

Loppu

Joskus mietin: entä jos tässä ämpärissä ei ole pelkkää romua, vaan avain johonkin, minkä ihmiset ovat aikoja sitten unohtaneet?

Ja vielä enemmän – teinkö virheen säilyttäessäni sen? Vai olenko jo avannut oven, jota ei voi sulkea?