Synnytysosasto muistutti sinä päivänä taistelukenttää. Huoneet olivat täynnä, synnyttäjien huudot kaikuivat käytävillä, ja lääkärit juoksivat potilaalta toiselle. Ilmassa leijui lääkkeiden ja hien haju. Väsymys painoi kaikkien hartioita, mutta kukaan ei saanut pysähtyä – kyse oli elämästä ja kuolemasta.

Nuori synnytyslääkäri oli juuri saanut päätökseen raskaan leikkauksen ja aikoi hengähtää edes minuutiksi, kun hoitajan kiireinen huuto halkaisi ilman:
— Hätätilanne! Vaikea synnytys, tarvitaan kokenut lääkäri heti!

Hän veti ylleen puhtaan takin, pesi kätensä ja astui määrätietoisesti saliin. Mutta samassa hänen sydämensä valahti syvyyksiin. Vuoteella makasi nainen, jota hän oli kerran rakastanut enemmän kuin elämää itseään.

Seitsemän vuotta he olivat kulkeneet yhdessä, jakaneet unelmia ja lupauksia. Sitten hän katosi – ilman selitystä, ilman jäähyväisiä. Ja nyt hän oli siinä, hikinen, kivusta vääristynein kasvoin, puhelin puristettuna kädessään.

Heidän katseensa kohtasivat.
— Sinä?.. — hän kuiskasi tuskan keskeltä. — Sinä olet minun lääkärini?

Mies puristi leukansa yhteen ja nyökkäsi. Ei sanoja, ei kysymyksiä. Vain käsky: kuljettaa hänet leikkaussaliin.

Taistelu elämästä

Synnytys oli tuskallinen. Verenpaine laski, vauvan sydänäänet heikkenivät. Hän antoi ohjeita rauhallisesti, johti tiimiä vakaasti, vaikka sisällään hän oli murtumassa. Jokainen huuto, jokainen hänen katseensa viilsi vanhoja haavoja auki.

Mutta nyt ei ollut tilaa menneisyydelle. Oli vain elämä ja kuolema.

Minuutit tuntuivat tunneilta. Hoitajat kiiruhtivat, laitteet piippasivat hälyttävästi. Hän taisteli kahden puolesta – naisen, jota hän oli rakastanut, ja lapsen, joka vasta kamppaili oikeudestaan hengittää.

Sitten, neljänkymmenen piinaavan minuutin jälkeen, se tapahtui. Ensimmäinen itku. Heikko, katkonainen – mutta elävä. Huoneessa huokaus helpotuksesta.

Kauhun hetki

Hän nosti vauvan syliinsä. Ja samassa hänen kasvonsa kalpenivat. Kaikki äänet ympäriltä katosivat.

Vastasyntyneen kasvot… ne olivat liiankin tutut. Samat silmät, sama suun kaari, tuttu pieni juonne kulmakarvojen välissä. Hän katsoi kuin omaa lapsuuskuvaansa peilistä.

Hän ei tarvinnut DNA-testiä. Totuus oli silmien edessä.

Se oli hänen poikansa.

Hiljaisuus, joka kertoi kaiken

Äiti, uupunut mutta tajuissaan, näki hänen reaktionsa. Näki käsiensä vapinan, kalpeat kasvot. Heidän katseensa kohtasivat taas – ja siinä oli sanaton tunnustus.

Hän tiesi, että mies oli ymmärtänyt.

Vauva painautui hänen rintaansa vasten, mutta hänen kätensä vapisivat. Ilo, viha, hellyys ja tuska repivät häntä yhtä aikaa. Yksi kysymys jyskytti hänen mielessään: Miksi lähdit? Miksi piilotit tämän minulta?

Sali kuhisi toimintaa, hoitajat jatkoivat työtään, äiti sulki väsyneet silmänsä. Mutta hänelle aika pysähtyi. Hänen elämänsä jakautui kahtia: ennen ja jälkeen.

Odottamaton paljastus

Muille se oli vain yksi vaikea synnytys muiden joukossa. Äiti pelastettu, vauva hengissä. Mutta hänelle se oli totuus, joka murskasi kaiken entisen.

Hän oli auttanut maailmaan ex-tyttöystävänsä lapsen. Ja samalla saanut selville, että lapsi hänen sylissään oli hänen oma poikansa.

Tuo yö ei päättynyt helpotukseen. Se päättyi salaisuuteen, jota ei enää voinut kätkeä. Salaisuuteen, joka tulisi muuttamaan lääkärin, miehen ja isän kohtalon lopullisesti.