Valtatien 27 varrella vallitsi sinä yönä hiljaisuus, jota rikkoi vain hyönteisten kaukainen siritys. Mutta rauhallisen pinnan alla tapahtui jotain, mikä sai veren jäätymään suonissa. Ojan pohjalla, vain muutaman metrin päässä murskaantuneen moottoripyörän jäänteistä, makasi tajuton mies. Hänen hengityksensä oli katkonainen, rinta kohoili kouristuksittain. Kuolema väijyi aivan vieressä.

Hänen vierellään polvistui pieni hahmo — hentoinen, korkeintaan viisivuotias tyttö, pukeutuneena vaaleanpunaiseen prinsessamekkoon. Hänen pienet kätensä painoivat voimalla miehen rintahaavaa, aivan kuin hän todella uskoisi, että pystyi pitämään elämän kiinni vain kämmenillään.

Laulu pimeässä

Ei itkua, ei paniikkia. Vain lapsen heiveröinen ääni, joka hyräili hiljaa “Tuiki, tuiki tähtönen”. Kehtolaulu vieraalle, joka kamppaili viimeisistä hengenvedoistaan. Sävel horjui, mutta sen sisällä ei ollut pelkoa — vain lujaa päättäväisyyttä.

Kun poliisit ja ensihoitajat vihdoin saapuivat, he yrittivät siirtää hänet syrjään. Mutta tyttö piti miehestä kiinni kaikin voimin ja huusi:
— “Älkää viekö häntä! Hän ei ole valmis! Hänen veljensä eivät ole vielä täällä!”

Aluksi luultiin, että se oli vain shokissa olevan lapsen sekaisin mennyt puhetta. Mutta hän toisti yhä uudelleen: “Minä lupasin suojella häntä, kunnes hänen veljensä saapuvat.”

Moottorien jylinä

Sitten se tapahtui. Yö halkesi jyrisevästä äänestä. Maa värisi, kun kymmenet Harley-Davidsonit syöksyivät tielle. Ajovalot viilsivät pimeää, moottorien jylinä kasvoi sekunti sekunnilta, kunnes täytti ilman.

Tyttö, kasvot kyyneleistä märkinä, hymyili yhtäkkiä.
— “Näettekö? Minähän sanoin. Hän näytti minulle tämän unessa eilen illalla.”

Salaisuus, jota kukaan ei ymmärtänyt

Kun ryhmän johtaja hyppäsi pyörältään ja näki lapsen, hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi. Hän jähmettyi paikoilleen kuin olisi nähnyt aaveen. Vavisten hän kuiskasi neljä sanaa, jotka jäädyttivät kaikki paikallaolijat:
— “Sophie? Sinä elät?”

Miten tämä tyttö saattoi tietää moottoripyöräkerhosta? Miksi hän näytti odottavan heitä? Ja kuinka hän oli voinut ennustaa heidän tulonsa — jopa moottorien jyrinän?

Järjen ja ihmeen rajalla

Tapaus levisi nopeasti kaikkialle. Jotkut sanoivat sen olevan silkkaa sattumaa. Toiset olivat vakuuttuneita, että kyse oli salaperäisestä, lähes yliluonnollisesta yhteydestä. Psykologit puhuivat “lapsen mielen puolustusmekanismista”. Mutta voiko pelkkä mekanismi todella saada viisivuotiaan lapsen pitämään painetta kuolettavaan haavaan, rauhallisesti ja horjumatta, kunnes apu ehtii paikalle?

Ensihoitajat myönsivät: ilman häntä mies ei olisi selvinnyt. Verenhukka olisi vienyt hänet minuuteissa.

Näkymätön side

Entä tyttö? Kun mies lopulta kannettiin pois, hän ei enää sanonut sanaakaan. Hän seisoi hiljaa, kun moottoripyöräilijät ympäröivät paikan, katse tiukasti kiinni loukkaantuneessa, aivan kuin olisi tuntenut hänet aina. Sairaalaan vietynä hän ei osoittanut pelkoa — vain rauhaa, kuin joku, joka tiesi täyttäneensä lupauksen.

Sinä yönä, jo ennen kuin lääkärit vahvistivat miehen jäävän henkiin, legenda oli syntynyt. Yksi kirurgeista sanoi suoraan: “Ilman häntä hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia.”

Mikä jää ikuisesti mieleen

Tällä autiolla tiellä pieni prinsessamekkoon pukeutunut tyttö oli vahvempi kuin pelko, vahvempi kuin epäusko, jopa vahvempi kuin kuolema.

Ja jokainen, joka on kuullut hänen tarinansa, kysyy yhä: kuka hän oikeastaan oli? Eksynyt lapsi, kohtalon sanansaattaja… vai henki, joka palasi pelastamaan jonkun, jota oli rakastanut kauan sitten?