On tarinoita, jotka alkavat tavallisesti – melkein huvittavasti – ja päättyvät johonkin, mikä jää mieleen ikuisiksi ajoiksi. Useita päiviä kuulin outoa surinaa katon yläpuolelta ja olin varma, että kyseessä oli pelkkä ampiaispesä. Ajattelin, että löydän pari hyönteistä ja pienen pesän, jonka voisi helposti poistaa. Mutta se, mitä lopulta näin ullakolla, muutti kaiken.

Ensimmäiset merkit

Aluksi surina oli heikkoa, kuin tuulen huminaa hirsien välissä. Mutta joka ilta ääni kasvoi voimakkaammaksi, raskaammaksi – melkein eläväksi. Naapurit kohauttivat olkapäitään: “Varmaan ampiaisia, ei mitään ihmeellistä.”

Otin taskulampun ja kiipesin portaita ylös. Heti kun avasin luukun, tunsin raskaan hajun – kosteaa, metallista, tunkkaista. Sydän alkoi hakata nopeammin, mutta jatkoin.

Löytö

Ullakon kaukaisimmassa nurkassa roikkui valtava, epämääräinen massa kattoparrusta. Ensin se näytti todella pesältä, mutta kun valokeila osui siihen, veri jähmettyi suonissani.

Pinta ei ollut paperimainen kuten ampiaispesissä. Se näytti kuivalta iholta – kireältä ja epätasaiselta. Paikoitellen kiiltävä, toisinaan kuitumainen, kuin kudosta. Ja pahinta olivat reiät. Ei pieniä kennoja, vaan suuria, epäsäännöllisiä aukkoja – kuin hengitysaukkoja.

Samassa jokin sisällä liikahti.

Ääni, jota en koskaan unohda

Aluksi se oli pelkkä heikko rapina, kuin kynnet puuta vasten. Sitten kuului ääni, jota on mahdoton kuvata: surinan, vinkunan ja raskaan hengityksen sekoitus. Se ei ollut pesä. Se oli elävä.

Taskulamppu tärisi käsissäni, sydän hakkasi kurkussa. Tiesin, että oli pakko paeta.

Paniikki

Peräännyin ja ryntäsin alas. Veljeni, joka odotti luukun alla, näki kalpean ilmeeni. Sain sanottua vain yhden sanan: “Juokse!”

Hetken kuluttua olimme jo ulkona, ovi paiskautui kiinni takanamme. Mutta jopa pihalta kuulimme sen matalan surinan, joka voimistui. Tuntui kuin koko talo olisi värissyt.

Asiantuntijoiden saapuminen

Kutsuimme välittömästi tuholaistorjujat. He viettivät ullakolla pitkän tovin. Kun he tulivat alas, heidän kasvonsa olivat kalpeat. Yksi heistä sanoi hiljaa: “Nämä eivät ole ampiaisia.”

He eivät kertoneet mitään enempää. Luukku sinetöitiin ja he työskentelivät tuntikausia. Lopulta he vain ilmoittivat, että “ongelma on hoidettu”. Mutta heidän katseensa paljasti, että he itsekin olivat peloissaan.

Elämä tapahtuman jälkeen

Emme palanneet taloon viikkoihin. Kun vihdoin palasimme, en enää koskaan uskaltanut nousta ullakolle. Yöt täyttyivät painajaisista – silmistä, jotka tuijottivat rei’istä, liikkeistä pimeydessä, oudoista äänistä.

Naapurit kertoivat nähneensä outoja valoja katon läpi, ja eläimet kieltäytyivät lähestymästä pihaamme.

Kylmäävä loppu

Virallisesti meille sanottiin, että “infestaatio” oli tuhottu. Ei kuvia, ei selityksiä, ei todisteita. Vain hiljaisuus.

Tänään ullakon luukku pysyy kiinni. Ja minä tiedän, että se, mitä näin siellä, ei ollut mikään ampiaispesä. Se oli jotakin muuta. Jotakin, jonka ei koskaan olisi pitänyt olla olemassa.