Aamun varhaiset tunnit olivat hänelle aina rauhan ja toivon aikaa. Kalastaja, tottunut meren hiljaisuuteen ja aaltojen rytmiin, tunsi jokaisen meren kuiskauksen ja veden liikkeen. Mutta sinä aamuna tuttu harmonia särkyi. Aurinko oli vasta nousemassa horisontin ylle, kun hänen katseensa osui oudon näköiseen esineeseen kivikkoisella rannalla.
Aluksi hän luuli sen olevan säiliö, ruostunut metalliromu tai hylätty laatikko. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä raskaampaa ja painostavampaa tunnetta hän tunsi rinnassaan. Hänen edessään makasi arkku. Metallinen arkku. Vanha, ruosteen ja suolan syövyttämä, levien ja simpukoiden peittämä, aivan kuin se olisi ajelehtinut kymmeniä vuosia merellä ennen kuin päätyi juuri tähän paikkaan.
Selittämätön löytö
Kalastaja jähmettyi, epäuskoisena. Ympärillä ei ollut ketään. Vain lokkien kirkuna ja meren ikuinen hengitys pitivät hänelle seuraa. Kylmä väristys kulki hänen selkäänsä pitkin. Ensimmäinen ajatus oli olla koskematta siihen ja soittaa heti poliisille. Mutta ihmisen luonto on armoton: uteliaisuus voittaa usein pelon.
Arkku oli suljettu pienellä ruostuneella lukolla, mutta metalli oli jo aikoja sitten haurastunut kosteudesta. Yksi nykäisy riitti, ja lukko mureni käsiin. Sydän hakkasi kiivaasti. Hän nosti raskasta kantta, joka kirskui niin kammottavasti, että ääni kaikui ilmassa kuin pahaenteinen varoitus.
Järkyttävä näky
Sisällä ei ollut sitä, mitä hän eniten pelkäsi—ihmisruumista. Mutta tyhjä arkku se ei ollut. Ajan mustuttamaan kankaaseen käärittynä makasi outoja esineitä. Vanhasta nahasta tehty päiväkirja, veden tahrima mutta yhä luettavissa. Sen vieressä himmentynyt risti ketjussa ja pieni puinen rasia, jonka merimadot olivat kalvaneet.
Kalastaja epäröi, tietämättä mitä tehdä. Hänen katseensa kiinnittyi päiväkirjaan. Hän käänsi varovasti muutaman haurastuneen sivun ja näki haalistuneita sanoja. Ne oli kirjoittanut merimiehen käsi kaukaiselta aikakaudelta. Niissä kerrottiin oudoista matkoista, kirouksesta ja viimeisestä varoituksesta: «Arkkua ei saa koskaan avata maalla.» Lause tuntui uhkaavalta, aivan kuin se olisi osoitettu juuri hänelle.
Legenda herää eloon
Hän muisti vanhat tarinat, joita kylän vanhukset olivat kertoneet. Ne puhuivat laivasta, joka katosi näillä vesillä yli sata vuotta sitten. Laivasta, joka kuljetti mukanaan paitsi matkustajia myös «erityisen lastin», josta ei kenenkään pitänyt saada tietää. Sen kohtalo jäi arvoitukseksi: ei yhtään selviytynyttä, ei hylystä merkkiäkään, ei jälkeäkään.
Ja nyt, hänen silmiensä edessä, lepäsi todiste, kuin revittynä irti unohdetun legendan syvyyksistä.
Kohtalokas päätös
Ajatukset pyörivät hänen päässään. Pitäisikö hänen ilmoittaa viranomaisille? Viedä esineet kotiin? Vai palauttaa kaikki mereen, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut? Mutta hänen kätensä toimivat omia aikojaan. Hän nosti puisen rasian. Sillä hetkellä jäätävä tuuli pyyhkäisi rantaa pitkin, niin terävä, että se tuntui maailman omalta varoitukselta.
Rasian sisällä välähti esine—metallinen amuletti, jonka pinta oli täynnä tuntemattomia symboleja. Sen pinta hohti vihreän ja sinisen sävyissä, aivan kuin meren syvyydet olisivat vangittuina sen sisällä. Kalastaja veti kätensä vaistonvaraisesti pois. Hänen rintaansa puristi tunne, että joku tarkkaili häntä, vaikka ranta oli täysin autio.
Salaisuus vai kirous?
Hän paiskasi arkun kannen kiinni ja perääntyi. Hänen päätään huimasi, ajatukset risteilivät. Pitikö maailman saada tietää tästä? Vai pitäisikö salaisuuden pysyä ikuisesti hautautuneena aaltoihin? Päiväkirjan sanat kaikuivat hänen päässään: «Se, joka koskettaa amulettia, sitoo kohtalonsa mereen.»
Juuri silloin poikkeuksellisen korkea aalto iski rantaan ja kasteli hänet läpimäräksi jääkylmällä vedellä. Arkku liikahti, kuin se itse olisi halunnut palata takaisin mereen. Kalastaja ymmärsi: meri ei luopuisi tästä salaisuudesta helposti.
Kaiku menneisyydestä
Hän ei ottanut päiväkirjaa mukaansa. Hän ei uskaltanut enää koskea amulettiin. Hän jätti kaiken siihen, mistä sen oli löytänyt. Mutta palatessaan veneelleen hän ei voinut karistaa tunnetta, että joku näkymätön tarkkaili häntä. Hänen mielessään jyskytti lause: «Se, joka avaa arkun, herättää sen, mikä on nukkunut vuosisatoja.»
Siitä päivästä lähtien hänen aamunsa merellä eivät enää olleet samanlaisia. Aaltojen ääni ei tuonut hänelle rauhaa, lokkien huudot muistuttivat häntä salaisuudesta, joka jäi rannalle. Mutta kaikkein pelottavinta oli tieto—ettei hän enää koskaan ollut yksin.