Minä ja mieheni olimme pitkään haaveilleet lomasta yhdessä. Aina kuitenkin jokin esti meitä — työ, velvollisuudet, odottamattomat tilanteet. Tällä kertaa kaikki kuitenkin loksahti paikoilleen. Ostimme lentoliput viime hetkellä, ja tietenkin paikkamme eivät olleet vierekkäin. En siitä hätkähtänyt: kaksi tuntia erillään ei merkitse mitään verrattuna kokonaisen viikon yhdessäoloon.

Kun nousin koneeseen, kuljin mieheni ohi ja näin, kuka istui hänen vieressään. Nuori nainen, korkeintaan parikymppinen, yllään ultralyhyet farkkushortsit, kirkkaanpunainen huulipuna ja pitkät tekoripset kuin viuhkat. En ole mustasukkainen ihminen, joten ajattelin vain: “Olkoon, ei se mitään.”

Mutta puolen tunnin kuluttua ymmärsin erehtyneeni

Aluksi kaikki näytti viattomalta. Hän kikatti jokaiselle mieheni sanalle, kumartui hänen puoleensa kuin kuuntelisi suuria salaisuuksia. Sitten alkoivat “vahingossa” tehdyt kosketukset: käden hipaisu, pyyntö auttaa laukussa, olkapään turhanpäiväinen tönäisy. Mieheni, aina herrasmies, vastasi kohteliaasti mutta lyhyesti, ilman kiinnostusta.

Mutta tyttö ei aikonut lopettaa. Hän käyttäytyi kuin olisi riittänyt, ettei mieheni istunut heti vaimonsa vieressä, jotta hän olisi vapaa saalis. Huippuhetki tuli, kun hän ojensi pitkät jalkansa edessä olevan penkin selkänojaa vasten — suoraan mieheni silmien eteen. Se oli jo silkkaa provokaatiota.

Silloin päätin toimia

Olisin voinut sulkea silmäni. Olisin voinut teeskennellä, ettei se haitannut. Mutta sisälläni syttyi kipinä. Jos olisin ollut hiljaa, se olisi tarkoittanut, että hyväksyn hänen käytöksensä ja sallin hänen leikitellä avioliitollani.

Nousin ylös, kävelin määrätietoisesti heidän luokseen ja pysähdyin mieheni viereen. Hän katsoi minua helpottuneena, kun laskin käteni hänen olkapäälleen ja hymyilin rauhallisesti. Käännyin sitten tytön puoleen ja sanoin tyynellä mutta kylmällä äänellä:
— “Neiti, huomaan että pidätte huomiosta. Mutta valitkaa siihen joku toinen. Tämä mies on minun mieheni.”

Koneessa laskeutui hiljaisuus. Muutamat matkustajat kääntyivät katsomaan. Hänen kasvonsa punehtuivat, hän veti jalkansa nopeasti alas ja mutisi jotain tyyliin: “Minä vain juttelin…” Mutta se oli liian myöhäistä.

Läksyni oli yksinkertainen mutta tehokas

En korottanut ääntäni. En loukannut häntä. En tehnyt kohtausta. Asetin vain rajan. Ja se riitti. Loppumatkan hän istui hiljaa, katse kiinnittyneenä puhelimeensa.

Hetken päästä mieheni puristi kättäni ja kuiskasi:
— “Sinä osaat aina lopettaa asiat oikealla hetkellä. Kiitos.”

Mitä opin tästä tilanteesta

Tällaisia tyttöjä on paljon. He kuvittelevat, että flirtti on viatonta, mutta todellisuudessa se on epäkunniotonta toisten onnea kohtaan. Kunnioitus on yksinkertaista: älä koske siihen, mikä ei ole sinun.

Opin myös, että avioliiton suojeleminen ei tarkoita mustasukkaisuutta tai riitoja. Se tarkoittaa hiljaista voimaa ja rohkeutta sanoa “nyt riittää”. Läksyni ei ollut tarkoitettu hänen nöyryyttämisekseen, vaan muistuttamaan häntä — ja kaikkia ympärillä olevia — että toisen onni ei ole leikkikalu.

Nyt, kun ajattelen tuota lentoa, hymyilen. Sain jälleen vahvistuksen siitä, että mieheni on mies, johon voin luottaa. Ja osoitin sekä itselleni että muille, että on rajoja, joita ei saa ylittää.