Anna seisoi peilin edessä valkoinen hääpuku yllään. Niittykukkakimppu vapisi hänen käsissään, ja sydän löi niin voimakkaasti, että hänestä tuntui koko salin kuulevan sen. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen, mutta kukaan vieraista ei tiennyt totuutta. Heidän silmissään Anna oli onnellinen morsian. Mutta hän tiesi itse – nuo kyyneleet eivät olleet ilosta.

Hänen perheensä oli tuhon partaalla. Sairas isä, velat, köyhyys, joka painoi heitä joka päivä yhä enemmän. Ei ollut muuta vaihtoehtoa – hänen oli uhrattava itsensä. Viktor, varakas mies, jonka hiukset olivat jo harmaat, tarjosi hänelle pelastuksen. Se ei ollut rakkaus, vaan sopimus. Hänen ”tahdon” -sanansa sitoi hänet elämään, jota hän ei ollut koskaan halunnut.

Häät ilman iloa

Kylän kirkossa kynttilät paloivat, ja niiden valo korosti Viktorin ankaraa kasvoa. Harmaat hiukset saivat hänet näyttämään entistä vanhemmalta. Kun Anna kuiskasi värisevän ”tahdon”, jokainen sana tuntui repivän hänen sydäntään. Viktor pujotti kultaisen sormuksen hänen sormeensa ja hymyili – huomaamatta, että hänen kyyneleensä olivat kivusta, eivät onnesta.

Vieraat taputtivat, luullen nähneensä liikuttavan hetken. Totuus oli kuitenkin katkera: tämä avioliitto oli vain kauppa, epätoivoinen yritys pelastaa perhe.

Seremonian jälkeen Viktor vei Annan kaupungin kartanoonsa – marmorilattiat, korkeat katot ja palvelijoita, jotka kumarsivat jokaisella askeleella. Monelle se olisi ollut unelma. Annalle se oli kultainen häkki.

Ensimmäinen yö

Kun ilta koitti, Viktor saattoi hänet huoneeseen ja sanoi vain:
— Totu siihen. Tämä on nyt elämäsi.

Anna sulki oven ja lysähti vuoteelle. Silmät polttivat kyynelistä, mutta uni ei tullut. Hän ajatteli siskoaan Elenaa, joka oli syleillyt häntä alttarilla. Hän oli uhrannut oman onnensa velvollisuuden vuoksi, mutta sisimmässään hän tunsi, että hinta olisi liian raskas.

Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi ääni. Veden solina. Ensin hiljainen, sitten yhä voimakkaampi, kuin puro seinien sisällä. Anna jähmettyi. Viktor oli ollut kylpyhuoneessa jo liian pitkään.

Pelko

Sydän hakkasi kiivaammin. Entä jos hänelle on tullut huono olo? Hän ei ollut enää nuori, hänen kehonsa saattoi pettää. Epäröiden Anna puki kevyen yöviitan ja asteli paljain jaloin pimeää käytävää pitkin. Kylpyhuoneen oven alta kajasti kapea valoviiru.

Hän pysähtyi. Käsi jäi leijumaan ovenkahvan ylle. Ehkä hän tarvitsee apua… hän ajatteli. Mutta sisällä kasvoi synkkä aavistus.

Hän avasi oven.

Se, mitä hän näki, sai hänet melkein menettämään tajuntansa.

Viktor seisoi peilin edessä. Mutta hän ei ollut sama väsynyt mies, jonka Anna oli nähnyt muutamaa tuntia aiemmin. Hänen katseensa oli terävä ja kylmä, silmät kiilsivät oudon uhkaavasti. Kasvot olivat vääntyneet kummalliseen irvistykseen. Hänen kädessään välkähti pieni metallinen esine.

Vesi jatkoi virtaamistaan, mutta Anna näki vain hänen silmänsä. Niissä ei ollut jälkeäkään lempeydestä – vain varjo uhasta.

Paljastus

Viktor kääntyi hitaasti häneen päin.
— Sinun täytyy ymmärtää, Anna, hän sanoi matalalla, lujalla äänellä. Tässä talossa on sääntöjä. Jos rikot ne… tulet katumaan.

Kylmä väristys kulki hänen selkärankaansa pitkin. Hänen pahimmat pelkonsa alkoivat muuttua todeksi. Tämä ei ollut pelastuksen avioliitto, vaan painajaisen alku.

Anna ymmärsi: hänen elämänsä oli muuttunut lopullisesti. Häät eivät olleet loppu – vaan pimeän kohtalon alku.