Yövuoro tuntui loputtomalta. Huoltoaseman kalpeat valot välkkyivät heikosti ja loivat varjoja märälle asfaltille. Ilmassa leijui bensiinin haju ja viileä tuuli vihelsi tyhjällä pihalla. Anna, nuori työntekijä, riisui hansikkaansa, huokaisi syvään ja yritti lämmittää jäätyneitä sormiaan halvan teen höyryllä. Tuntui siltä, ettei yö koskaan päättyisi.

Vieressä istuivat kaksi hänen työtoveriaan — Olga ja Svetlana — ja kikattelivat kovaan ääneen.
— Mikä sirkus se eilen olikaan! — Olga nauroi. — Se ukko ja hänen ruosteinen “Zaporozhetsinsa”… luulin, että hän jää tänne ikuisesti jumiin.
— Ihme, että se auto ylipäätään kulkee, — lisäsi Svetlana ivallisesti. — Hän voisi avata museon vanhoille romuille.

He purskahtivat nauruun. Anna ei nauranut. Hänen mielessään toistui kuva vanhasta miehestä: vapisevat kädet, jotka etsivät rahoja tyhjistä taskuista, ja katse, joka oli täynnä häpeää ja avuttomuutta. Hän ei ollut voinut katsoa sitä sivusta. Hän oli täyttänyt koko tankin — ilmaiseksi.

— Te ette ymmärrä… — hän sanoi hiljaa.
— Mitä siinä on muka ymmärrettävää? — Olga tuhahti. — Sun hyväntekosi vähennetään palkastasi. Jos ei pahempaakin.

Annaa värisytti. Hän muisti liiankin hyvin esimiehensä ilmeen, kun tämä kuuli tapahtuneesta. Daniil Valerjevitš, aseman omistaja, oli kylmä ja ahne mies. Hänen huulilleen kohosi pilkallinen hymy:
— Ai, meistä on tullut hyväntekeväisyysjärjestö? Annetaan bensaa ilmaiseksi kaikille?

Hänen äänensä oli täynnä myrkkyä. Ja sitten tuli tuomio:
— Pakkaa tavarasi. Huomenna et enää astu tänne.

Anna riisui nimikyltin hiljaa ja lähti pois. Selän takana kuului vielä pitkään kollegoiden ilkeä nauru.

SEURAAVA PÄIVÄ

Huoltoasema jatkoi arkea. Olga ja Svetlana istuivat itsevarmoina tiskin takana, joivat limua ja juorusivat. He nauroivat jälleen Annasta ja hänen “pyhimysmäisestä” käytöksestään.

Mutta yhtäkkiä nauru katkesi.

Pihalle pysähtyi sama vanha “Zaporozhets”. Mutta tällä kertaa ukko ei ollut yksin. Apukuskin paikalta nousi pitkä mies, pukeutunut kalliiseen pukuun. Hänen askeleensa olivat rauhallisia, katse terävä ja kylmä. Jo hänen olemuksensa sai ilman tuntumaan raskaammalta.

Hän pysähtyi tiskin eteen.
— Missä hän on? — kysyi mies terävästi, äänessä oli käskyä.

Hiljaisuus laskeutui. Naiset vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä.
— Kenestä… te puhutte? — Svetlana änkytti.
— Siitä tytöstä, — mies vastasi, osoittaen isäänsä. — Joka auttoi häntä.

Kukaan ei saanut sanaa suustaan. Olga nielaisi tyhjää.
— Hän… hän ei työskentele täällä enää, — hän mutisi lopulta.

Miehen silmät kapenivat. Hän katseli kumpaakin kuin tuomari, joka punnitsee syyllisyyttä. Sitten hän sanoi hiljaisella, mutta jäätävällä äänellä:
— Harmi. Koska jos hänellä ei ole täällä paikkaa… ehkä teilläkään ei ole.

Sanat viilsivät kuin veitsi. Molemmat naiset kalpenivat.

TOTUUS

Totuus tuli pian ilmi. Se “avuton ukko” ei ollut mikään köyhä kurja. Hän oli yhden alueen suurimman autoliikeketjun omistaja. Hän oli tullut tarkoituksella vanhalla autolla — kokeillakseen, miten ihmiset suhtautuisivat häneen.

Ja Anna — se tyttö, jota he pilkkasivat ja jonka he ajoivat pois — oli ainoa, joka näki hänessä ihmisen.

Mies puvussa, hänen poikansa, oli palannut vain löytääkseen hänet. Ei kostaakseen, vaan palkitakseen hänen hyvyyttään. Mutta hänen kylmät sanansa jäivät ikuisesti kaikumaan niiden mielissä, jotka olivat nauraneet.

LOPPU

Muutaman päivän kuluttua Anna löytyi. Hänelle tarjottiin työpaikka yhdessä autoliikkeessä — paljon paremmalla palkalla kuin huoltoasemalla ja ennen kaikkea kunnioituksella.

Ja tuo pieni huoltoasema? Se jäi ihmisten muistoihin. Ei enää pelkkänä tankkauspaikkana, vaan paikkana, jossa pilkka ja kovuus vaikenivat yhdessä silmänräpäyksessä.

Koska kun vanha mies palasi Zaporozhetsillaan — ei ollut enää mitään hauskaa.