Vain sydänmonitorin heikko piippaus rikkoi sen — kuin elämän viimeinen henkäys olisi hiipunut pois 82-vuotiaan miehen rinnasta.
Hän tiesi jo kauan, että loppu oli lähellä. Lääkärit olivat olleet rehellisiä: syöpä oli levinnyt kaikkialle, eikä toivoa enää ollut.
Mutta sitä, mikä häntä eniten satutti, ei voinut mitata lääkkeillä — se oli ero. Hän kuiskasi joka päivä samaa nimeä:
— Ritchie… missä sinä olet, poikani…

Ritchie oli hänen uskollinen koiransa, jonka hän oli pelastanut pentuna tien varrelta lähes viisitoista vuotta sitten.
He olivat kulkeneet läpi elämän yhdessä — menettäneet vaimon, pojan, kodin, ystävät.
Kaiken, paitsi toisensa.

Eräänä aamuna, kun sairaanhoitaja tuli vaihtamaan tippaa, vanha mies tarttui hänen käteensä ja sanoi hiljaa:
— Antakaa minun nähdä Ritchie vielä kerran. En voi lähteä, ennen kuin olen hyvästellyt hänet.

Hoitaja epäröi. Eläimet olivat kiellettyjä osastolla.
Mutta jokin miehen katseessa sai hänet muuttamaan mielensä. Hän meni ylilääkärin puheille. Tämä huokaisi ja sanoi hiljaisella äänellä:
— Tämä on sairaala… mutta jos se on hänen viimeinen toiveensa, niin olkoon niin.

Kahden tunnin kuluttua sairaalan ovelta kuului heikko haukahdus.
Ritchie oli tullut — laiha, harmaantunut, väsynyt, mutta silmissään sama rakkaus.
Kun ovi avattiin, hän käveli suoraan huoneeseen ja hyppäsi sängylle.
Hän asettui isäntänsä rintaa vasten ja laski päänsä tämän olkapäälle.

Mies kuiskasi kyynelten keskeltä:
— Anna anteeksi… kiitos, että odotit minua… Olet ollut paras ystäväni.

He makasivat yhdessä tuntikausia.
Hoitaja poistui hiljaa, antaen heille aikaa olla rauhassa.

Kun hän palasi myöhemmin illalla, hän avasi oven — ja hänen huuliltaan karkasi kauhun huudahdus.
Vanha mies oli kuollut. Monitorin viiva oli suora.
Mutta Ritchie makasi edelleen hänen rinnallaan — liikkumatta, ilman hengitystä.

Koiran sydän oli pysähtynyt pian isännän kuoleman jälkeen. Hän ei ollut liikahtanut paikaltaan. Hän vain jäi siihen, uskollisena loppuun asti.

Sairaalan henkilökunta oli järkyttynyt. Ylilääkäri sanoi kyyneleet silmissään:
— Olen ollut lääketieteessä yli kolmekymmentä vuotta, mutta en ole koskaan nähnyt tällaista rakkautta.

Seuraavana päivänä kaksi pientä uurnaa seisoi vierekkäin kappelikomerossa — toinen miehen, toinen koiran.
Kukaan ei halunnut erottaa heitä.

Muutamaa päivää myöhemmin hoitaja huomasi jotain outoa.
Tyynyssä, jossa mies oli maannut, näkyi kaksi jälkeä — ihmisen käden ja koiran tassun painallus.
Se ei lähtenyt pesussa, vaikka tyyny vaihdettiin useita kertoja.

Ja yöllä jotkut työntekijät väittivät kuulleensa hiljaisen, surullisen haukahduksen käytävältä.

Siitä lähtien hoitaja on kertonut tämän tarinan monille potilaille, jotka ovat menettäneet toivonsa.
Hän sanoo aina lopuksi:
— Muistakaa Ritchie. Rakkaus ei koskaan kuole.

Sillä joskus todellinen uskollisuus ei näy elämän aikana — vaan siinä, että lähtee yhdessä.

Mies ja hänen koiransa poistuivat tästä maailmasta samana päivänä.
Ja siinä huoneessa, missä se tapahtui, tuntuu yhä lämmin rauha — kuin he olisivat yhä siellä, rinta rinnan, ikuisesti yhdessä.