— Rouva… poikanne ei ole enää elossa. Hän menehtyi vakavaan infektioon. Ruumis toimitetaan suljetussa sinkkikirstussa. Pyydämme teitä — älkää missään tapauksessa avatko sitä. Ottakaa vastaan syvimmät osanottomme.

Puhelin putosi Marian kädestä. Hänen ympärillään maailma pysähtyi.

Seuraavana päivänä sotilaskuorma-auto pysähtyi hänen pihalleen. Kaksi sotilasta kantoi sisään kylmän, metallisen arkun, johon oli kiinnitetty kyltti: «Älä avaa.»

Hautajaisissa Maria seisoi hiljaa, kasvot kalpeina. Naapurit yrittivät tukea häntä, mutta hän ei kuullut ketään.
— He valehtelevat, — hän kuiskasi. — Poikani oli terve. Hän soitti minulle kolme päivää sitten ja nauroi. Miksi he puhuvat infektiosta?
— Maria, älä tee tätä itsellesi, — sanoi hänen ystävänsä. — Ehkä tauti oli vaarallinen. Armeija tietää paremmin.
— Ei! — huusi Maria. — He salaavat jotain. Minun on nähtävä hänet omin silmin.

Yöllä, kun kaikki olivat lähteneet, Maria seisoi arkun edessä. Hänen sydämensä hakkasi, mutta pelko ei voittanut. Hän repäisi sinetin ja nosti kannen.

Hetki myöhemmin pimeässä talossa kaikui sydäntä särkevä huuto.

Arkussa ei ollut hänen poikansa — ei sellaisena kuin hän hänet muisti.
Kasvot olivat turmeltuneet, iho harmaa ja jäykkä kuin vaha. Rintaan oli tehty karkea ommel, kuin joku olisi kiireessä yrittänyt peittää jälkensä.

Maria romahti lattialle.
— Ei… tämä ei ole hän… tämä ei ole minun poikani.

Sinkkiarkun salaisuus

Päivien kuluessa Maria ei saanut rauhaa. Hän soitti yksikköön, sairaaloihin, virastoihin — mutta kaikkialla vastattiin sama:
”Tieto on salainen. Hän kuoli infektion seurauksena. Asia on loppuun käsitelty.”

Mutta Maria tiesi, että jokin ei täsmännyt. Hän ei voinut unohtaa niitä arpia ja outoa jäykkyyttä pojan ruumiissa.

Eräänä iltana hänen ovelleen koputettiin. Siellä seisoi mies siviilivaatteissa, hermostuneen näköisenä.
— Palvelin hänen kanssaan, — mies sanoi hiljaa. — Hän ei kuollut tautiin. He käyttivät meitä kokeissa.
— Kokeissa? — Maria kuiskasi.
— He testasivat uutta sotilaslääkettä. Sen piti lisätä kestävyyttä, mutta se tappoi useita meistä. Poikanne yritti pysäyttää heidät — ja siksi hänet poistettiin.

Maria ei pystynyt puhumaan. Hän tiesi nyt, miksi kaikki oli pidetty salassa.

Totuuden etsiminen

Hän kirjoitti viranomaisille, lehdille, ministeriöihin. Vastaukset olivat kylmiä ja samanlaisia:
“Ei toimenpiteitä. Tapaus on suljettu.”

Naapurit alkoivat pitää Mariaa hulluna. Mutta hän ei voinut lopettaa. Hän tunsi, että hänen poikansa henki ei saanut lepoa ennen kuin totuus tulisi ilmi.

Jonkin ajan kuluttua sama mies soitti hänelle uudelleen.
— He seuraavat minua, — hän kuiskasi. — Jos minulle tapahtuu jotain, te tiedätte miksi.
Kolme päivää myöhemmin mies löytyi kuolleena asunnostaan. Virallinen syy: sydänkohtaus.

Viimeinen todiste

Vuosi kului. Maria eli yksin, suljettuna suruunsa, kunnes eräänä aamuna hän löysi oveltaan pienen paketin ilman lähettäjää.
Sisällä oli muistitikku ja pieni lappu:
“Hän puhui totta. Katso — mutta varo.”

Videolla näkyi laboratorio. Miehiä valkoisissa takeissa, pöytiin sidottuja sotilaita.
Yksi heistä oli hänen poikansa, Ilya.
Hän huusi, itki, pyysi apua — ja sitten kaikki hiljeni.

Maria katsoi tallenteen loppuun ja itki ääneen. Seuraavana päivänä hän marssi kaupungintalolle ja huusi kameran edessä:
— Tässä! Näin he tappoivat poikani! Kaikkien täytyy tietää totuus!

Video levisi nopeasti verkossa. Ihmiset vaativat tutkintaa, mutta pian se poistettiin kaikkialta. Marian tilit suljettiin, ja hänet kutsuttiin “kuulusteluun”. Sen jälkeen hän katosi.

Epilogi

Viikkoa myöhemmin kaupungin laidalta löydettiin uusi sinkkikirstu.
Ei nimeä, ei asiakirjoja.
Todistajat sanoivat nähneensä yöllä sotilaskuorma-auton Marian talon edessä.

Kun arkku avattiin, se oli tyhjä.
Mutta huoneen seinään oli kaiverrettu sanat:

“He eivät anna meidän levätä. Suojelkaa lapsianne.”