Kaksi vuotta. Joka aamu sama tie, sama auto, sama pieni tyttö takapenkillä. Hänen nimensä oli Laura. Hän oli naapurini yksinhuoltajaäidin, Maijan, tytär.

Maija oli lempeä, mutta aina hieman väsynyt. Hänen miehensä työskenteli ulkomailla, ja hän jäi kotiin selviytymään yksin – yötöissä sairaalassa, aamuisin kiireessä, kahvikuppi kädessä.

Eräänä päivänä hän kysyi, voisinko viedä Lauran kouluun aamuisin, koska hänen työvuoronsa eivät aina loppuneet ajoissa. Sanoin heti kyllä. Sehän oli pieni asia. Tai niin ainakin luulin.

Ensimmäiset viikot menivät rauhallisesti. Laura oli hiljainen, kohtelias tyttö, joka aina kiitti ja hymyili. Maija seisoi portilla, väsyneenä mutta kiitollisena. Siinä oli jotain tuttavallista, jopa lämmintä.

Mutta eräänä kylmänä tammikuun aamuna kaikki muuttui.

Laura oli unohtanut piirustusvihkonsa kotiin. Palasin hakemaan sen. Koputin oveen, ja Maija avasi. Hänellä oli päällään vain ohut kylpytakki, hiukset märkinä suihkun jäljiltä, katse sumuinen.

Se hetki jäi mieleeni ikuisesti. Hän katsoi minua pitkään – ei kiittäen, ei yllättyneenä, vaan aivan kuin olisi nähnyt minut ensimmäistä kertaa oikeasti.

Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan.

Kuukausia myöhemmin, eräänä iltana, hän ilmestyi ovelle. Kädessään viinipullo.
– “Halusin vain kiittää sinua kaikesta,” hän sanoi hiljaa.

Päästin hänet sisään. Joimme viiniä, puhuimme elämästä, yksinäisyydestä, väsymyksestä. Hän kertoi, että ei muistanut, milloin joku viimeksi oli kuunnellut häntä.
– “Sinä olet ainoa, joka oikeasti välittää,” hän kuiskasi.

Silloin kaikki rajat katosivat.

Aloimme nähdä toisiamme salaa. Päivät kuluivat tavallisesti – vein Lauran kouluun, palasin kotiin – mutta öisin ajattelin vain häntä. Meidän pieni salaisuutemme oli yhtä aikaa ihana ja tuhoisa.

Ja kuten kaikki salaisuudet, sekin paljastui lopulta.

Eräänä aamuna hänen miehensä palasi yllättäen kotiin. Juuri kun olin lähtemässä heidän pihastaan, näin auton pysähtyvän talon eteen. Hän nousi autosta, katsoi minua suoraan silmiin. Silloin tiesin, että kaikki oli ohi.

Samana iltana sain viestin Maijalta:

“Älä tule enää. Kaikki on mennyttä.”

Sen jälkeen en kuullut hänestä enää.

Parin kuukauden kuluttua talo oli tyhjä. Nurmikko kasvoi villiksi, ikkunat olivat pimeinä.

Kaksi vuotta elämästäni haihtui kuin savu. Kaikki alkoi pienestä hyvästä teosta – ja päättyi siihen, että menetimme toisemme.

Silti, aina kun ajan koulun ohi, näen mielessäni pienen tytön reppu selässään ja hänen äitinsä, joka seisoo portilla kahvikuppi kädessä.

En tiedä, teinkö oikein vai väärin. Tiedän vain, että yksi talvinen aamu muutti kaiken.

Joskus ajattelen, että ehkä hänkin muistaa vielä.
Ehkä jossain, jonakin hiljaisena aamuna, hän kuiskaa itselleen:

“Kiitos, että välitit.”

Ja silloin tunnen sen kaiken taas – tuskan, kaipuun, ja sen hiljaisen kiitoksen, joka ei koskaan katoa.