Kuvassa näkyi jotakin epätavallista — tiivistä, epämääräisen muotoista.
Hän kurtisti kulmiaan.
— Rouva, voisitteko avata matkalaukkunne?

Vanha nainen, pieni ja väsyneen näköinen, nosti katseensa.
— Miksi? Siellä ei ole mitään vaarallista. Vain lahjoja lapsenlapsilleni, — hän sanoi lempeästi.
— Avaa se silti, — vartija vastasi tiukasti.

Naisen kädet vapisivat, kun hän nosti harmaan, kuluneen laukun pöydälle. Lukko ei auennut.
Vartija otti pihdit, naks, ja lukko katkesi.

Kansi avautui hitaasti… ja kaikki hiljenivät.
Sisällä oli pehmoleluja — nalleja, pupuja, nukkeja. Ne näyttivät täysin viattomilta. Mutta yksi vartijoista huomasi heti: ne olivat liian raskaita.

Hän nosti nallen ja tunnusteli sen pintaa. Sauma oli kova ja epätasainen. Hän veti taskuveitsen ja leikkasi varovasti kankaan auki.
Ulos pöllähti harmaata jauhetta.

Huoneeseen laskeutui jäätynyt hiljaisuus.
— Tämä… tämä on huumetta, — kuiskasi toinen työntekijä.

Vanha nainen kalpeni, silmät laajenivat.
— Ei! Ei se voi olla totta! Minä en tiennyt!
— Kuka antoi teille nämä lelut? — kysyi vartija.
— Naapuri. Hän sanoi, että halusi auttaa. Että ne olisivat lapsilleni. Minä… minä en avannut laukkua.

Nainen vietiin kuulusteluhuoneeseen. Hän istui hiljaa, kädet vapisten, kyyneleet poskilla.
Poliisi istui häntä vastapäätä.
— Nimi. Kuka antoi laukun?
— Hänen nimensä oli… ehkä Mikko. Tai Matti. Me vain tervehdimme toisiamme joskus pihalla.

Mies huokaisi ja nyökkäsi toiselle upseerille.
Hetken kuluttua tämä palasi.
— Se mies on kuollut. Hänet löydettiin kotoaan — murhattuna.

Vanha nainen peitti kasvonsa käsillään.
— Ei voi olla totta…
— Teitä käytettiin hyväksi, rouva, — poliisi sanoi hiljaa. — Teidän piti olla vain kuljetusväline. Laukku olisi otettu toisessa maassa vastaan. Te ette olisi koskaan päässeet perille.

Nainen nyyhkytti.
— Minä halusin vain nähdä lapsenlapseni…

Kaksi päivää myöhemmin tapaus oli kaikkien uutisten otsikoissa.
“Isoäiti huumekuriirina – tietämättään!”
“Mafia käyttää vanhuksia salakuljetukseen!”

Mutta tutkinta paljasti jotakin vielä pahempaa.
Yhdestä pehmolelusta löytyi pieni medaljonki, johon oli kaiverrettu kirjaimet A.N.
Laboratoriotutkimus paljasti, että se sisälsi verta — kadonneen nuoren naisen verta.

Nuori vartija, se sama joka huomasi oudon laukun, ei saanut enää unta.
Hän näki yöllä unia nallen silmistä ja vanhan naisen peloittuneesta katseesta.

Eräänä yönä hänen puhelimensa soi.
— Sinä olit se, joka löysi sen laukun, eikö niin? — sanoi tuntematon ääni.
— Kuka puhuu?
— Hän ei ollut ensimmäinen. Eikä viimeinen.

Puhelu katkesi. Numeroa ei ollut olemassa.

Turvatoimia kiristettiin.
Vanha nainen vapautettiin — hän oli syytön. Mutta hänen silmissään ei enää näkynyt rauhaa.

Joka ilta hän sytytti kynttilän ikkunalle ja kuiskasi:
— Minä vain halusin tehdä hyvän teon…

Kun lentokoneet lensivät yli, hän käänsi katseensa pois.
Hän ei enää koskaan halunnut matkustaa.

Koska hän tiesi nyt totuuden:
Kaikki lahjat eivät tuo iloa. Jotkut tuovat kuoleman.