Kaksi kokenutta metsästäjää kulki hitaasti talvisessa metsässä. He asettivat askeleensa varovasti, jottei lumi narskahtaisi saappaiden alla. Päivä oli ollut pettymys — ei jälkiä, ei riistaa. He olivat jo kääntymässä takaisin, kun yhtäkkiä punertava varjo vilahti puiden välistä.
– Kettu! – huudahti toinen, nostaen kiväärinsä.
Laukaus kaikui metsän läpi, mutta luoti vihelsi tyhjään. Kettu katosi, ja miehet lähtivät sen perään kuin lumottuina.

He seurasivat jälkiä, kunnes metsä loppui kuin leikaten. Edessä avautui valtava, valkea pelto, hiljainen ja autio.
Ja sen keskellä ammotti syvä kuoppa — musta kuin yö, kuin haava maan sydämessä.

Kettu pysähtyi kuopan reunalle ja kääntyi katsomaan heitä. Sen silmät hehkuivat meripihkan värisinä, täynnä jotakin outoa — surua, vihaa… ehkä kostoa.
– Mikä helvetti tämä on? – kuiskasi toinen metsästäjä.
He lähestyivät varoen. Yksi kumartui ja katsoi alas.

Hän jähmettyi paikoilleen.
– Jumalani… siellä on… ruumiita.

Kuopan pohjalla makasi kymmeniä — ei, satoja — kettuja. Jäätyneitä, vääristyneitä, silmät auki kuin ne näkivät vieläkin. Joillakin oli vielä turkki tallella, toisilla vain luuranko jäljellä. Lumi oli värjäytynyt tummaksi, kuin maa olisi imenyt kaiken elämän itseensä.

Kylmä henkäys nousi kuilusta. Tuuli ulvoi niin, että tuntui kuin se olisi varoittanut: ”Poistukaa.”
Mutta ketään ei liikkunut.

Silloin kettu päästi äänen. Ei haukahdusta, ei ulvontaa — vaan pitkä, tuskainen huuto, joka kuulosti melkein inhimilliseltä.
Miehiä kylmäsi. Lumi heidän jalkojensa alla alkoi täristä.

Ja sitten… jotakin liikahti kuopan pohjalla.
Ensin he ajattelivat, että tuuli liikuttaa jäätyneitä ruumiita. Mutta ei — ne liikuivat itse.
Yksi nosta päätään, sitten toinen. Tyhjät silmäkuopat kääntyivät kohti heitä.

– Ei… tämä ei ole totta, – mutisi toinen.
Hän ampui. Luoti upposi lumeen, ja ääni katosi kuiluun kuin olisi imeytynyt pimeyteen.

Kettu seisoi paikallaan. Se tuijotti miehiä liikkumatta, ja sen katseessa oli jotain… kuin tuomio.
Sitten kuopasta kuului kuisketta, monta ääntä yhteen sulautuneena:
– Meidän kaikkien puolesta…

Tuuli nousi. Lumi pyöri kuin valkea pyörremyrsky. Metsästäjät perääntyivät, mutta toinen kaatui. Kun hänen toverinsa yritti auttaa, jokin jääkylmä tarttui hänen jalkaansa ja veti häntä alas.
– Päästä irti! – hän huusi, mutta ääni hukkui tuuleen.

Maa avautui ja nielaisi heidät. Kaikki hiljeni.
Kettu katsoi vielä kerran, nosti päänsä ja hyppäsi kuiluun.

Aamulla paikalle tulleet löysivät vain jalanjälkiä — kahden miehen ja yhden ketun. Ne johtivat kuopan reunalle ja loppuivat siihen. Ei ruumiita, ei aseita. Vain yksi punainen karvatuppo jäätyneenä lumeen.

Siitä päivästä lähtien kukaan ei ole uskaltanut lähestyä tuota peltoa.
Sanotaan, että kylminä öinä, kun tuuli tyyntyy, kuulee hiljaisen valituksen. Ei ihmisen, ei eläimen — jotain siltä väliltä.
Ja jos kuuntelee tarkasti, voi erottaa sanat:
„Meidän kaikkien puolesta…”

Joskus, tuoreessa lumessa, ilmestyy ketun jälkiä, jotka katoavat tyhjyyteen.
Ja ne, jotka ovat uskaltaneet seurata niitä… eivät koskaan palanneet