Sakea sumu leijui metsän yllä. Vain heikko valitus rikkoi hiljaisuuden – vanha mies makasi maassa, kasvoillaan mutaa ja verta. Hänen ympärillään seisoi neljä miestä, joiden katseista paistoi välinpitämättömyys ja raakuus.

— No, ukko, missä piilottelet rahasi? — murahti yksi heistä, arpi halkoi hänen poskensa.
Mies yritti suojata päätään käsillään, mutta potkut jatkuivat. Rosvot nauroivat, kuin kyse olisi ollut jostain huvista.

Sitten jostain pimeydestä kuului ääni. Kylmä, naisellinen ja määrätietoinen:
— Riittää!

Miehet käänsivät päätään. Sumusta astui esiin nainen sotilaspuku yllään. Hän oli pitkä ja ryhdikäs, ja hänen katseensa oli terävä kuin teräs.

— No mutta, katsokaa tätä, — virnisti yksi heistä. — Kaunis sotilastyttö yksin metsässä.
— Voi olla, että hän tarvitsee seuraa, — lisäsi toinen, virnistäen törkeästi.
He nauroivat. Nainen ei vastannut mitään. Hän kyykistyi vanhuksen viereen ja tarkisti tämän pulssin.

— Hei, kuuletko sinä? — karjaisi johtaja ja tarttui häntä käsivarresta.

Nainen nosti katseensa. Ei pelkoa. Ei epäröintiä.
— Päästä irti, — hän sanoi rauhallisesti.

Johtaja naurahti halveksuen, mutta seuraavassa sekunnissa hän huusi tuskasta. Nainen oli tarttunut hänen ranteeseensa ja vääntänyt sen ympäri niin, että luu rusahti. Miehet perääntyivät hämmentyneinä.

Yhdellä liikkeellä nainen kaatoi toisen, potkaisi kolmatta vatsaan ja paiskasi neljännen maahan ennen kuin nämä ehtivät reagoida.

— Kuka helvetti sinä olet? — huusi yksi, pelosta vapisten.

Nainen veti esiin pistoolin ja sanoi kylmästi:
— Kapteeni Alina Morozova. Sotilastiedustelu.

Hiljaisuus.
— Maahan. Heti.

Yksi yritti liikahtaa — kuului laukaus. Luoti iskeytyi maahan hänen jalkojensa juureen.
— Seuraava menee jalkaan, — nainen sanoi tyynesti.

Miehet heittäytyivät maahan, kasvoillaan pelko ja epäusko.

Nainen kääntyi takaisin vanhuksen puoleen.
— Pysykää rauhallisena, apu on tulossa, — hän kuiskasi.

Hän otti laukustaan hätäraketin ja ampui sen taivaalle. Punainen valo repi sumun kahtia.

Hetken kuluttua kuului moottorin ääni. Metsäpolkua pitkin lähestyi armeijan maastoauto.
— Kapteeni Morozova! — huusi sotilas autosta. — Kaikki kunnossa?
— Kolme pidätettyä, yksi loukkaantunut. Tarvitsemme lääkintäapua, — nainen vastasi.

Kun miehet vietiin pois, vanhus avasi hitaasti silmänsä ja kuiskasi:
— Minä… tunnen sinut. Isäsi pelasti minut sodassa. Eversti Morozov… todellinen sankari.

Alinan katse pehmeni, mutta ääni pysyi lujana.
— Hän oli isäni, — hän sanoi hiljaa.

Sitten hän kääntyi roistojen puoleen:
— Teidän onneksemme tänään oli vain minä. Joskus oikeus tulee hiljaa – ja käyttää naisen ääntä.

Autojen äänet katosivat metsän taakse. Sumun seasta näkyi nousevan aamuaurinko.

Alina jäi hetkeksi paikoilleen. Hän nosti katseensa taivaalle ja sanoi hiljaa:
— Isä… minä jatkan tehtävääsi.

Tuuli kuljetti hänen sanansa puiden lomaan. Metsä vaikeni – mutta jokin siinä oli muuttunut. Se näytti hengittävän rauhaa ja kunnioitusta.