Hän seisoi portailla, hiljaa, pieni nalle kainalossaan, ja katsoi suoraan ovikameran linssiin, aivan kuin olisi odottanut jotakuta.

Hän ei sanonut sanaakaan. Odotti hetken, minuutin tai kaksi… ja sitten juoksi pois, kadoten kulman taakse.
Ei aikuisia, ei autoja, ei ketään.
Vain hän — yksin, pieni varjo auringonvalossa.

Aluksi ajattelin, että kyse oli leikistä. Mutta kun sama toistui päivä toisensa jälkeen, aloin huolestua.
Kuka hän oli? Miksi hän tuli juuri minun ovelle? Missä hänen vanhempansa olivat?

Eräänä iltana päätin toimia. Latasin videot turvakamerasta ja menin poliisiasemalle.
Virkailijat ottivat asian vakavasti ja löysivät pian tytön perheen. Seuraavana päivänä he kutsuivat äidin kuulusteluun.

Kun nainen astui huoneeseen, ilma tuntui muuttuvan raskaaksi. Hän oli kalpea, väsynyt, silmät tyhjät.
Poliisi kysyi rauhallisesti:

— Tiedättekö, missä tyttärenne on nyt?

Nainen hätkähti, puristi käsiään yhteen ja vastasi hiljaa:

— Se ei ole mahdollista. Tyttäreni on kuollut.

Kaikki hiljenivät.

— Mutta minä olen nähnyt hänet! — sanoin järkyttyneenä. — Hän käy ovestani joka päivä! Minulla on tallenteita!

Poliisi käynnisti videon.
Näytöllä näkyi selvästi pieni tyttö valkoisessa mekossa, hiukset letillä, pehmolelu käsissään. Hän ojensi kätensä ovikelloa kohti — ja silloin kuva alkoi välkkyä.
Seuraavassa hetkessä hän katosi.

Äiti purskahti itkuun.
— Se on hänen nallensa, — hän nyyhkytti. — Sama, joka katosi onnettomuuspäivänä. Emme koskaan löytäneet sitä…

Tunsin kylmien väreiden kulkevan pitkin selkääni.
Jokin tässä oli enemmän kuin pelkkä sattuma.

Sinä yönä en saanut unta.
Tuntui kuin joku olisi liikkunut ulkona. Ja kun kello löi kaksitoista, kuulin hiljaisia askelia kuistilla.
Kun avasin oven — ei ketään.

Seuraavana päivänä asensin uuden kameran ulos ja päätin odottaa.
Keskiyöllä, täsmälleen samaan aikaan kuin ennen, hän ilmestyi.
Sama pieni hahmo. Mutta nyt hänen kasvonsa olivat kalpeat, melkein läpikuultavat.

Hän ei koskenut ovikelloon. Hän vain katsoi ylös ikkunaan, jossa seisoin.
Silloin kuulin sen — hennon kuiskauksen, kuin tuulen henkäyksen:

— Äiti ei tiedä, missä minun nalleni on…

Ja sitten hän katosi.
Avasin oven. Tyhjyys.
Mutta portailla makasi vanha, pölyinen pehmolelu. Juuri sellainen kuin videossa.

Vein sen poliisille.
Kun äiti näki sen, hän romahti polvilleen ja puristi nallen syliinsä.

— Se on hänen… Nyt hän voi levätä rauhassa, — nainen kuiskasi.

Sen päivän jälkeen tyttö ei koskaan palannut.
Mutta joka päivä, tasan keskipäivällä, ovikamerani syttyy sekunniksi itsestään.
Kukaan ei paina nappia, mutta ääni kuuluu silti — kuin pieni sormi olisi koskettanut sitä.

Ja joskus, kun tuuli käy talon ohi, kuulen hiljaisen äänen kuistilta:
„Olen nyt kotona…”