Mutta kun katsoin turvakameroiden tallenteet, näin jotakin, mitä en tule koskaan unohtamaan 😨
Olin pyörittänyt tätä pientä kauppaa yli kymmenen vuotta. Tunsin jokaisen hyllyn, jokaisen tuotteen, jokaisen laatikon paikan. Olin ylpeä siitä, että kaikki oli hallinnassa — kunnes yhtenä päivänä huomasin, että hyllyltä puuttui kaksi pakettia kalleinta juustoa. Pian katosi myös kallis kahvipakkaus. Se toistui yhä uudelleen, ja aina hävisi vain kaikkein arvokkaimmat tuotteet.
Kutsuin työntekijäni kokoon. Kaikki näyttivät vilpittömiltä. Kukaan ei vaikuttanut syylliseltä. Silti olin varma, että joku valehteli. En saanut rauhaa. Päätin käydä läpi kaikki turvakameroiden nauhoitukset, viikko viikolta, ilta illalta.
Ja sitten, yhdessä tallenteessa, näin sen.
Varaston pimeässä kulmassa jokin liikkui. Ensin luulin, että valo heijasti metallihyllystä. Mutta kun kelasin takaisin ja pysäytin kuvan, näin selvästi hahmon. Se ei ollut ihminen. Se oli sumuinen, läpikuultava varjo, joka liukui lattiaa pitkin. Yhtäkkiä eräs laatikko nousi hitaasti ilmaan — ilman että kukaan olisi koskenut siihen — ja liukui hyllyn taakse.
Tunsin, miten kylmä aalto kulki pitkin selkärankaani.
Soitin poliisille. Kun he saapuivat, katsoimme videon yhdessä. Aluksi he nauroivat, mutta kun hidastin kuvan, kukaan ei enää sanonut mitään. Näytöllä näkyi epämääräinen, lähes ihmisen muotoinen hahmo. Se ojensi pitkän, valkean käsivarren, tarttui tuotteeseen ja katosi tyhjyyteen.
Poliisit tutkivat kaupan perin pohjin. Ei murtojälkiä. Ei jalanjälkiä. Ei sormenjälkiä. Ei yhtään mitään. Kuin kukaan ei olisi koskaan ollut siellä.
Sen yön jälkeen en saanut unta. Palasin myöhään illalla kauppaan ja jäin istumaan varaston ovelle. En sytyttänyt valoja. Kuuntelin vain. Kolme yötä — ei mitään. Mutta neljäntenä yönä, vähän ennen kolmea, kuulin selvästi äänen. Kuin muovipussi olisi kahissut.
Käännyin hitaasti, ja silloin näin sen.
Se seisoi hyllyjen välissä — haalea, harmaa hahmo, joka näytti olevan tehty savusta. Se liikkui kuin hengittäisi, ja sen askelista ei kuulunut ääntäkään. Se pysähtyi, otti tuotteen ja katosi aivan kuin olisi sulanut ilmaan.
Seuraavana päivänä tilasin uudet kamerat — lämpötunnistimet ja infrapunasensorit. Mutta totuus, jonka ne paljastivat, oli vielä pelottavampi.
Joka yö, tarkalleen kello 2:47, sama ilmiö toistui. Lämpötila varastossa laski äkisti. Näytöllä näkyi selvä hahmo — kylmä, ihmiskehon muotoinen alue, joka liikkui muutaman minuutin ja sitten katosi.
Aloin tutkia talon historiaa. Silloin sain tietää, että ennen minun kauppaani tässä rakennuksessa oli ollut vanha lihavarasto. Vuonna 1998 siellä tapahtui tulipalo. Kaksi työntekijää kuoli: nuori varastomies ja yövartija. Heidän ruumiinsa löydettiin juuri siitä kohdasta, missä nyt on minun jääkaappini.
Silloin ymmärsin. Tämä ei ollut tavallista varkautta. Ne eivät olleet eläviä ihmisiä. Ne olivat ne, jotka kuolivat täällä. He eivät koskaan päässeet pois. Ja ehkä he tulevat yhä, koska he etsivät jotakin — jotakin, mitä heiltä riistettiin elinaikanaan.
Sen jälkeen en ole enää jäänyt yöksi. En katso kameratallenteita. Jos jokin katoaa, annan sen olla. Sanon hiljaa tyhjään varastoon:
“Ottakaa, jos haluatte. Mutta älkää palatko enää.”
Ja tiedätkö, mitä on outoa?
Sen jälkeen mikään ei ole enää kadonnut. Mutta joskus, kun tulen aamulla avaamaan kaupan, ilma on poikkeuksellisen kylmä, ja kahvipurkki hyllyllä tärähtää aivan kevyesti — kuin joku näkymätön sanoisi hiljaa:
“Kiitos.”