Kun Camille oli kahdeksanvuotias, opettajat pudistelivat päätään.
”Hän elää omassa maailmassaan, ei pysty sopeutumaan”, he sanoivat hänen vanhemmilleen. Useimmat uskoivat, että tytöllä ei olisi tulevaisuutta – ettei hän koskaan löytäisi paikkaansa yhteiskunnassa. Kukaan ei arvannut, että juuri tuo oma maailma veisi hänet sinne, minne harva pystyy nousemaan.
Camillen lapsuus ei ollut helppo. Hän sai autismin diagnoosin varhain, aikana jolloin siitä tiedettiin vain vähän. Hän ei pitänyt melusta, vältti katsekontaktia ja näki maailman eri tavalla kuin muut. Mutta oli yksi asia, joka kiehtoi häntä jo lapsena – sanat. Hän rakasti niitä, toisti niitä mielessään ja purki niiden merkityksiä, kuin yrittäen löytää niistä järjestyksen kaiken sekavuuden keskelle.
Kouluvuodet olivat täynnä haasteita. Opettajat eivät tienneet, miten lähestyä häntä. Monet pitivät häntä ongelmana, eivät lahjakkuutena. Silti Camille luki tuntikausia, usein yksin, hiljaisuudessa. Kirjat olivat hänen turvapaikkansa, maailma, jossa hän saattoi ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.
Teini-iässä hän löysi oikeustieteen melkein sattumalta. Hän luki lehdestä artikkelin epäoikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä ja lumoutui siitä, miten sanat voivat muuttaa ihmisten elämän. Hän näki laissa järjestyksen ja logiikan, jota hän kaipasi. Siinä missä muut näkivät vain kuivaa tekstiä, Camille näki rytmin, tarkkuuden ja tarkoituksen.
Yliopisto ei ollut helppo. Suulliset kokeet olivat painajaisia – esiintyminen ahdisti, ja silmiin katsominen tuntui mahdottomalta. Mutta hänellä oli lahja: uskomaton muisti ja tarkkuus. Hän osasi jokaisen pykälän, jokaisen määritelmän. Siinä missä muut kompuroivat yksityiskohdissa, Camille näki niiden sisäisen logiikan kuin arvoituksen, jonka vain hän osasi ratkaista.
27-vuotiaana hän vannoi asianajajan valan. Siitä hetkestä tuli historiaa: Camille oli ensimmäinen autistinen asianajaja alueellaan. Seremoniassa hänen kätensä vapisi, ääni oli hiljainen, mutta sanat kantoivat voimaa.
”Minulle sanottiin, etten ymmärrä ihmisiä. Nyt puolustan niitä, joita kukaan ei ymmärrä”, hän sanoi.
Hänen tarinansa levisi nopeasti ympäri maata. Perheet, joilla oli autistisia lapsia, ottivat häneen yhteyttä, kertoivat saaneensa toivoa hänen esimerkkinsä kautta. Camille ei kuitenkaan nähnyt itseään sankarina. Hän oli vain ihminen, joka oli kieltäytynyt uskomasta, että erilaisuus tarkoittaisi rajaa.
Nykyään hän työskentelee omassa toimistossaan ja ottaa vastaan tapauksia, joita muut eivät uskalla koskea. Hänen asiakkaansa kuvailevat häntä rauhalliseksi, tarkaksi ja poikkeuksellisen oikeudenmukaiseksi. Työtoverit ihailevat hänen kykyään havaita ristiriidat ja epätarkkuudet – asioita, jotka jäävät muilta huomaamatta.
Camille puhuu nyt paljon myös julkisuudessa neurokirjon ihmisten asemasta. Hän käy kouluissa ja yliopistoissa puhumassa hyväksynnästä ja tasa-arvosta.
”Autismi ei ole sairaus”, hän sanoo usein. ”Se on vain erilainen tapa ymmärtää maailmaa. Ongelma ei ole meissä – se on siinä, että yhteiskunta ei osaa kuunnella erilaisia ääniä.”
Kotona Camille elää rauhallisesti. Hän viihtyy hiljaisuudessa, kirjojen ja muistilappujen keskellä. Hän ei etsi julkisuutta, eikä kaipaa tunnustusta. Hän haluaa vain näyttää, että mahdoton on mahdollista – ja että jokainen ansaitsee tulla nähdyksi sellaisena kuin on.
Ne, jotka kerran sanoivat, ettei hän koskaan saisi työtä, näkevät hänet nyt televisiossa puolustamassa ihmisiä, joita maailma on unohtanut.
Camille hymyilee vain hiljaa. Ei voitonriemuisesti, vaan lempeästi – kuin muistuttaakseen, että erilaisuus ei ole heikkoutta. Se on voima, joka voi muuttaa maailman.