Mies oli ollut poissa pitkään. Hän oli lähtenyt nuorena kaupunkiin töihin, eikä kukaan ollut kuullut hänestä vuosiin. Vain muutama kirje ja pieni rahalähetys silloin tällöin muistutti vanhempia siitä, että heidän poikansa oli yhä elossa.

Eräänä iltana, aivan yllättäen, hän palasi kotiin. Mutta ei yksin.

Vanhemmat riemuitsivat. Heidän ainoa poikansa oli viimein tullut takaisin — ja tuonut mukanaan vaimon! He valmistivat ruokaa, siivosivat talon, ja äiti asetti pöydälle kukkia. Mutta kun nainen astui sisään, ilo muuttui hiljaisuudeksi.

Hän oli verhonnut kasvonsa paksuihin sidoksiin. Vain silmät näkyivät — tummat, syvät ja täynnä surua.

Äiti kuiskasi:
— Poikani… mitä hänelle on tapahtunut?

Poika katsoi häntä pitkään ja vastasi hiljaa:
— Älä kysy, äiti. Hyväksy hänet vain sellaisena kuin hän on.

Siitä päivästä lähtien taloon laskeutui outo hiljaisuus. Nainen ei poistunut kotoa. Hän puhui vain miehensä kanssa, ja öisin hänen huoneestaan kuului vaimeaa itkua.

Kylässä alkoi kiertää juoruja. Toiset väittivät, että nainen oli rikollinen. Toiset sanoivat hänen olevan noita. Kukaan ei tiennyt totuutta.

Eräänä yönä vanhemmat eivät enää kestäneet epätietoisuutta. Kun poika ja hänen vaimonsa olivat nukkumassa, he hiipivät hiljaa huoneeseen.

Nainen istui peilin edessä ja poisti varovasti siteitä kasvoiltaan.

Kun viimeinen side putosi, äiti haukkoi henkeään. Hänen edessään oli kasvo, jota tuli oli koskettanut armottomasti. Toisen puolen iho oli palanut, silmäluomi vääntynyt, ja huulilla oli kipuun jähmettynyt hymy.

Äiti parahti. Nainen kääntyi nopeasti ja kuiskasi:
— Anteeksi… en halunnut pelästyttää teitä…

Poika heräsi ja juoksi hänen luokseen.
— Riittää! — hän huusi. — Hän on vaimoni! Ja minä rakastan häntä, riippumatta siitä, miltä hän näyttää!

Sitten hän kertoi kaiken.

Vuosia aiemmin, kaupungissa, heidän asuintalossaan oli syttynyt tulipalo. Hän oli auttanut monia ulos, mutta yksi nainen jäi liekkeihin loukkuun. Hän juoksi sisään ja pelasti hänet, vaikka sai itsekin palovammoja. Nainen selvisi hengissä, mutta hänen kasvonsa tuhoutuivat. Kaikki hylkäsivät hänet – paitsi hän.

Hän hoiti häntä kuukausia. Puhdisti haavoja, ruokki, rohkaisi. Lopulta he rakastuivat. Ja kun nainen pelkäsi mennä ulos, mies sanoi hänelle:
— Sinä olet kaunein ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Tule vaimokseni.

He menivät naimisiin. Ja kun mies halusi palata kotikyläänsä, nainen itki:
— En halua. Ihmiset eivät hyväksy minua.
Mutta mies vastasi:
— He oppivat rakastamaan sinua. Minä lupaan.

Aluksi kyläläiset käänsivät katseensa pois. Mutta eräänä yönä koulussa syttyi tulipalo. Ilman hetkenkään epäröintiä nainen juoksi sisään savun ja liekkien sekaan ja pelasti kaksi lasta.

Hän sai itse vakavia palovammoja, mutta lapset jäivät eloon.

Seuraavana päivänä koko kylä kokoontui hänen talonsa eteen. Kukaan ei enää kutsunut häntä hirviöksi. Kaikki näkivät hänen rohkeutensa, hänen sydämensä.

Ja talon seinään kiinnitettiin kyltti, jossa luki:

„Tässä talossa asuvat ne, jotka osoittivat, että todellinen rakkaus ei pelkää mitään.“